Liitoskivuista en tosiaan ensimmäisessä raskaudessa tiennyt juuri mitään. Ihan loppuraskaudesta alkoi tulemaan nivusiin kohdistuvaa kipua pidempien kävelylenkkien jälkeen, se ilmeisesti oli sitä kuuluisaa liitoskipua. Ei suuremmin häirinnyt elämää ja pystyin kyllä kävelemään kohtuullisen hyvin nivuskivusta huolimatta.
Tässä raskaudessa sen sijaan liitoskivut ovat tulleet hyvinkin tutuiksi! Kevyempikin tutustuminen aiheeseen olisi itselle riittänyt...
Liitoskivut alkoivat jo kesäkuussa, eli melko aikaisin. Aluksi nivusiin ja selkään kohdistunutta kipua tuli pidempien kävelyiden jälkeen. Esimerkiksi pari tuntia ostoksilla ja loppupäivästä ei tarvinut edes ajatella nousevansa sohvalta. Nämä olivat enemmänkin sellaisia päiväkohtaisia; silloin kun oli kävellyt enemmän tai unohtanut töissä tauottaa istumista, kivut kyllä muistuttivat olemassaolostaan viimeistään illalla.
Sittemmin kivut ovat vaan vahvistuneet ja kesälomastakin valtaosa kului sohvan nurkassa, kun muuhun ei pystynyt. Meeallekin on jo tullut tutuksi käsite "sohvaleikit", koska äiti ei ole enää pariin kuukauteen pystynyt "lattialeikkejä" leikkimään, sillä lattialla ei pysty paria minuuttia kauempaa istumaan ilman kipuja. Onneksi aika montaa leikkiä pystyy leikkimään sohvallakin. :)
 |
| Tällainen pallo jo kannateltavana - rv 32. |
Liitoskivut ovat siitä jänniä, että ne eivät tule pelkästä rasituksesta. Itselläni istuminen on yksi pahin liitoskipujen aiheuttaja! Toki siis jos on paljon kävellyt, kyykistellyt tai muuten rehkinyt, se vaikuttaa liitoskipuihin. Mutta ihan perus-työnteko toimistotyössä ja tietokoneen ääressä istuminen (jopa runsaiden taukojen kanssa!) aiheutti itselleni myös kovin pahat liitoskivut. Nykyisin kipuilua tulee jopa ruokapöydässä istumisesta, ei ole helppoa...
Ja nukkuminen! Raskausaikana nukkuminen voi olla muutenkin vaikeaa, mutta liitoskipujen kanssa supervaikeaa. Oikean asennon löytäminen on haaste, mutta yöllä sängyssä kääntyminen se vielä haastavampaa onkin. Aamulla ylösnoustessa on kankeampi kuin rautakanki ja liikkeelle lähtiessä meinaa päästä itku.
Liitoskivut ovat haitanneet elämää siinä määrin, että perusarjen lisäksi liitoskivut ovat vaikuttaneet myös työntekoon. Meeaa odottaessa ei ollut mitään ongelmaa istua toimistolla 8 tuntia päivässä ja jaksoi vielä iltasella kotonakin tehdä jotain. Nyt jo pari tuntia istumista tuottaa tuskaa ja olenkin nyt syksyn ajan ollut enemmän ja vähemmän etätöissä ja sairaslomalla vuoron perään.
Ennen ensimmäistä sairaslomapätkää liitoskivut menivät jo niihin sfääreihin, että jo tunnin istumisen jälkeen alkoi toinen jalka puutua ja kävellessä tuntui, että menee jalka alta. Sittemmin kun on tajunnut (ja saikun myötä "joutunutkin") oikeasti levätä ja viettää valtaosan vuorokaudesta siellä sohvankulmassa, ovat kivutkin hieman hellittäneet.
Myös kuukausi sitten fyssarilta lainaan saatu tukivyö ja jumppaohjeet ovat helpottaneet oloa hieman. Ainoa huono puoli tukivyössä on se, etten pysty pitämään sitä kahta minuuttia kauempaa istuessa; alkaa ahdistamaan ja tulee huono olo, kun vyö painaa vatsaa - siksi siitä ei varsinaiseen työntekoon olekaan ollut oikeastaan hyötyä.
Koska tietokoneella istuminen on yksi pahimmista jutuista, on luonnollisesti myös bloggaaminen jäänyt aika vähäiseksi. Puhelimella ja ipadilla oleminen toki onnistuu siellä sohvannurkassakin ilman kipuja, mutta itseäni rasittaa alkaa kirjoittelemaan pitkiä tekstinpätkiä ilman näppäimistöä. No, siihenkin on joutunut nyt taipumaan, jotta blogiin edes joskus saisi jotain sisältöä ja itsellä olisi päivisin muutakin tekemistä kuin Facebookin selaaminen ja Whatsapp-viestien kirjoittaminen. Vaikkakin melko harvakseltaan sitä sisältöä tänne blogiin tulee - osittain johtuen myös siitä, että harvoin jaksan kirjoittaa yhdellä kertaa tekstiä valmiiksi asti näillä nykyisillä "välineillä".
Mutta jos joku on ihmetellyt blogin hiljaista päivitystahtia, tässä syy. Etenkin lomaillessa kirjoittamisaikaa olisi ja aiheitakin blogiin on otsikkotasolla tälläkin hetkellä useita. Mutta kun ei vaan pysty.
Neuvolalääkärin lohduttavat sanat kuukausi sitten olivat "joillain auttaa lepo, joillain ei oo muuta apukeinoa kuin synnytys". Itse kun kuulun nähtävästi enemmän tuohon jälkimmäiseen ryhmään (vaikkakin lepo toki helpottaa, mutta ei vie kipuja kuitenkaan kokonaan pois), on luvassa piiiiiitkät kaksi kuukautta. Mutta on se varmastikin sen arvoista! :)
Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!