Ideaali ikäero?

Pari viikkoa sitten bongasin artikkelin liittyen lasten ikäeroon. Bloggaus ikäeroon liittyen on ollut mielessäni; nyt kun aihe on myös ajankohtainen, täytyi tarttua tähän aiheeseen suhteellisen pikaisesti.

Artikkelissa viitataan tuoreeseen tutkimukseen, jonka mukaan alle 2,5 vuoden ikäero lisää sekä fyysisiä riskejä että lasten aiheuttamaa kuormitusta perheessä. Terveysasioihin en ota kantaa, mutta arjen sujuvuuden osalta pienempi ikäero varmasti kuormittaa enemmän kuin suurempi ikäero. Väittäisin kuitenkin, että oli lasten ikäero mikä tahansa, siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Jos ikäero on kovin pieni, lapsista on paremmin leikkiseuraa toisilleen, mutta etenkin vauva-aika on paljon rankempaa äidille. Mitä isompi ikäero on, sitä enemmän vanhemmasta lapsesta voi olla apua vauvanhoidossa, mutta vastaavasti lasten yhteiset leikit jäänevät vähäisemmiksi.

Meillä lapsille ikäeroa tuli 3 vuotta ja 7 kuukautta. Monessa suhteessa se vaikuttaisi olevan hyvä ikäero - ainakin jos vertaa siihen, että ikäero olisi ollut tätä pienempi.

Vaikka joskus aiemmin ajattelinkin, että lapset pitäisi tehdä todella pienellä ikäerolla juuri siksi, että heistä on seuraa toisilleen, ei Meean syntymän jälkeen toisen lapsen hankinta ollut todellakaan kovin nopeasti mielessä. Vaikka Meean vauva-aika olikin helppoa, allergiajutut veivät sen verran jaksamista ja yöunia, ettei siinä kohtaa energia olisi riittänyt raskauteen tai toisen vauvan hoitoon - eikä kyllä se synnytyskään (yhden vaikean jälkeen) hirveästi innostanut. Hatunnosto kaikille niille, jotka pystyvät hankkimaan toisen lapsen edellisen ollessa vielä vauva - itselleni se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Olen myös tyytyväinen siihen, että kerkesin tässä välissä käymään myös töissä; näin en ihan täysin mökkihöperöitynyt äitiyslomaillessa ja pystyin jopa kehittämään itseäni ammatillisesti melko paljon lasten syntymän välissä.

Lasten ikäero haluttiin kuitenkin pitää sen verran pienenä, että lapsista voisi olla seuraa toisilleen. Viiden vuoden ikäero olisi omissa ajatuksissani aivan maksimi leikkiseura-ajatuksen kannalta. Toki ikäero-asiat ovat niitä, mihin ei aina pysty itse vaikuttamaan - meillä onneksi päästiin aika lailla toivottuun ikäeroon.

Parin kuukauden kokemuksen perusteella nykyinen ikäero onkin kohtuullisen hyvä. Lähinnä siksi, että Meea on jo sen verran iso, että osaa tehdä paljon asioita yksin ja itsenäisesti, eikä tarvitse äidin apua aivan kaikkeen. Siis esimerkiksi pukemiset, pissalla käynnit yms sujuvat hyvin yksikseen - vaikkapa vuosi sitten tilanne olisi ollut toinen. Nyt kun äiti on (aivan liian) monesti ollut kiinni imettämisessä Meean pyytäessä johonkin apua, hän on myös "joutunut" reipastumaan ja opettelemaan aika paljon. Mikä ei ole monessakaan asiassa ollut huono juttu; päinvastoin, neiti on nauttinut kun on saanut enemmän vastuuta ja kun on kehuttu onnistumisista. Vauva-arjen myötä minäkin olen yrittänyt kehitellä arkea helpottavia kikkoja, mm. illalla aamupalan tekeminen valmiiksi jääkaapin alahyllylle neidin ulottuville tai tyhjän lasin jättäminen keittiön pöydälle jotta neiti voi itse käydä hakemassa juomavettä hanasta. Reippaasti ja ylpeänä neiti onkin kaikkea uutta opetellut, eikä äidin apua juuri enää tarvita.

Samaten tämä ikäero mahdollistaa myös sen, että Meean voi ottaa mukaan vauvanhoitoon ja hänestä oikeasti on myös apua siinä! Alussa hän toimi virallisena pyyhkeenpitelijänä vauvan kakkapyllyä pestessä. Nyt parasta puuhaa on "vahtia" vauvaa sängyssä sekä valita vauvalle vaatteet. Lisäksi Meea aina kanniskelee harsoa puklailevalle vauvalle ja yhtenä päivänä jopa oma-aloitteisesti haki talouspaperia ja pyyhkäisi vauvan puklun pois lattialta. :D Välillä myös hän itse keksii mitä kummallisempia juttuja, miten voi vauvanhoidossa auttaa - omasta mielestään tärkein toimi on putsata vauvan varpaanvälejä; tämän putsausoperaation hän tekee useita kertoja viikossa. :)

Uskon myös, että suurempi ikäero olisi ollut hankalampi "ainoan lapsen syndroomassa". Kun Meea on vajaat neljä vuotta ollut ainoa lapsi, hän on tottunut saamaan kaiken huomion, eikä mitään ole tarvinut jakaa kotona. Vaikka tätä työstetään meilläkin, voisi tilanne olla pahempi, jos lapsi olisi vaikka jo lähellä kouluikää.

Toistaiseksi varsinaista leikkiseuraa heistä ei toisilleen ole ollut; vaikkakin Meea mielellään heiluttelee vauvan leikkimaton leluja, "lukee" kirjaa tai ilveillen naurattaa vauvaa - ja Veinin mielestä isosisko on aivan parasta seuraa! Kunhan vauva vähän kasvaa, oikeitakin yhteisiä leikkejä alkaa varmasti löytymään.

Jos tässä reilun 3,5 vuoden ikäerossa on paljon hyvää, ei se täysin ideaali ole - eikä varmaan mikään ikäero ole.

Ensinnä on tietenkin se, että vaikka Meea on jo iso tyttö ja osaa ja ymmärtää paljon, hän ei kuitenkaan ymmärrä aivan kaikkea. Tarkoitan siis, että vaikkapa kouluikäinen ymmärtäisi paremmin, miksi vauva vie niin paljon huomiota ja miksei äiti pysty vauvan syödessä tekemään kaikkea mitä esikoinen haluaisi. Toki Meeakin ymmärtää paljon, mutta äidin läheisyydenkaipuu purkautuu usein kiukutteluna ja tietynlaiset mustasukkaisuuden oireet ovat vahvemmat kuin mitä ne ehkä vanhemmalla lapsella olisivat.

Toinen juttu on sitten uhmaikä. Ihan järkyttävä uhmaikä. Toki uhmaikää on lapsilla monessakin iässä, mutta juuri tässä iässä ilmeisesti on yksi paha uhmaiän vaihe. Luulin ensin, että tämä uhmailu on vaan oireilua vauvasta - ja voihan se sitä tietyissä määrin olla. Mutta tuolla meidän huhtikuisten ryhmässä on keskusteltu, että samanlaista menoa on monella muullakin samanikäisellä - eli eiköhän tämä ole ikään liittyvä juttu! Se uhmailu on meillä välillä siis niin pahaa, että epäilen lapsen vaihtuneen! Kun aiemmin Meean kanssa pystyi keskustelemalla selvittämään useimmat ongelmatilanteet, nyt alkaa kurkku suorana huutaminen ennenkuin ehtii kunnolla edes aloittaa keskustelua. Tähän uhmailuun kun yhdistää sen, että äidillä on lapselle vähemmän aikaa ja myös vauva vie äidin jaksamista, ovat päivät välillä melkoisia.

Siitä huolimatta, tämä ikäero on juuri se paras meille. Arki sujuu kuitenkin - uhmailusta huolimatta - suhteellisen hyvin ja kummallekin lapselle sisarus on selkeästi kovin tärkeä. Odotan jo innolla aikaa muutaman kuukauden päästä, kun Veini hieman kasvaa ja alkaa kunnolla innostumaan leikkimisestä - mitä kaikkea nämä kaksi tulevatkaan saamaan yhdessä aikaan!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa ja Bloglovinissa.